Työturvallisuus yksityisellä turva-alalla

Tutkimustarve

Yksityisestä turva-alasta ei ole aiemmin tehty tutkimusta työsuojelulainsäädännön näkökulmasta. Yksityistä turva-alaa käsitteleviä työturvallisuusnäkökulmasta laadittuja tutkimuksia on ylipäätään saatavilla erittäin niukanlaisesti. Alan työturvallisuusrikosten oikeustapausten määrää on niin ikään vaikeaa arvioida, koska tietoa ei ole saatavilla. Ilmiö on kummallinen ainakin siksi, että alan tapaturmataajuus vuosina 2009- 2011 oli reilusti yli 40. Myös julkisuudessa on viimeaikoina herätty keskustelemaan aloista, joissa joudutaan kohtaamaan työn luonteen vuoksi enemmän väkivaltaa muihin aloihin verrattuna. Työväkivallan uhka on korkeimmillaan vartiointi- ja suojelutyön (ml. poliisin) lisäksi, hoitotyössä, palvelualan työpaikoilla sekä esimerkiksi opetus- ja lasten päivähoitotyössä.

Työturvallisuuskeskuksen analyysin mukaan vuosina 2009-2011 Turvallisuus-, vartiointi- ja etsiväpalveluiden työpaikkatapaturmien tapaturmataajuus on vaihdellut 44,1-48,9 välillä. Luvut ovat hieman alhaisempia eräältä vakuutusyhtiöltä saamiini tietoihin verrattuna. Vakuutusyhtiön keräämien tietojen perusteella työtapaturmataajuus, vähintään neljän päivän poissaoloon johtaneet toimialakohtaiset lukemat, ovat olleet vuosina 2009-2011 51-55. Eri lähteitä tarkastellessa korostuu suuri aukko tiedoissa, joilla kuitenkin on iso merkitys työsuojelutyön oikeanlaisessa ja tehokkaassa suuntaamisessa. Yksityisen turva-alan yrityksillä, vakuutusyhtiöillä ja yhteisöillä (esim. liitoilla) lienee omia tietokantoja siitä, miten paljon tapaturmia sattuu ja mikä niitä aiheuttaa. Kuitenkin koottua tietoa työturvallisuudesta on etsimäni perusteella mahdotonta löytää, koska sellaista ei ole koskaan laadittu.

Työturvallisuuteen liittyviä yksityisen turva-alan tutkimuksia löytyi kaksi, molemmat 10 vuoden takaa. Tutkimuksessa Vartioimistyön suojelu. Muutoksia 1995-2006 – turvallisuusanalyysi asiakkaiden kohtaamiseen tutkittiin vartijan työhön liittyviä vaaroja ja haittoja sekä niiden muutostrendejä (Tammi 2006, s. 2). Toisessa tutkimuksessa Väkivaltatilanteet ja niistä selviytyminen yksityisen sektorin työssä: Loppuraportti kartoitettiin vartijoiden työhön liittyvää väkivaltaa, sen luonnetta ja uhkaa, syitä ja seurauksia (Seli & Lehto 2005, s. 2). Molemmat tutkimukset olivat Työsuojelurahaston rahoittamia. Puhtaasti lainsäädännön näkökulmasta tutkimuksia ei kuitenkaan löydy yhtään.

Työturvallisuus tarkoittaa vartijan työssä muutakin kuin vain väkivallan uhkaa tai vaikeista asiakastilanteista selviämistä. Jos oletamme puolen tapaturmista aiheutuvan väkivaltatilanteista, oletamme väärin, ainakin mikäli vakuutusyhtiön keräämiin tilastoihin on uskominen. Vuosina 2009-2011 väkivaltaiseksi sattumistavaksi oli ilmoitettu kaiken kaikkiaan yhteensä viisi tapausta. Vuosina 2009-2011 tapahtui kuitenkin vuosittain n. 700 tapaturmaa. Alhainen väkivaltaisten tilanteiden ilmoitusmäärä voi johtua useastakin eri syystä. Ensinnäkään kaikkia väkivaltatilanteita ei välttämättä ole tilastoitu sellaisenaan, vaan esimerkiksi lopputuloksen, kuten ruhjoutumisen perusteella. Huolestuttavampi vaihtoehto on se, että väkivaltatilanteita ei ole tilastoitu lainkaan, koska väkivalta ikään kuin kuuluu ammatin toimenkuvaan. Tilastointitavasta sen enempää tietämättä, voidaan esittää ainoastaan valistuneita arvauksia.  Vartijat myös liukastelevat, kompastelevat, törmäilevät, ruhjoutuvat, joutuvat puristuksiin ja kuormittuvat henkisesti sekä psyykkisesti siinä missä muutkin työntekijät muilla aloilla. Mielenkiintoista on myös se, että ajoneuvon kanssa sattuu lukumääräisesti paljon tapaturmia. Kuten on todettu, yhteneväistä tilastotietoa alan työtapaturmatilanteesta ei ole kuitenkaan tarjolla, joten liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä yhden vakuutusyhtiön tietojen perusteella on syytä välttää.

Edellä esitettyyn nojaten on varsin perusteltua tarkastella yksityisen turvallisuusalan työsuojelulainsäädäntöä rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Tarkoituksenani onkin tarkastella esimiehen huolehtimisvastuuta yksityisen turvallisuusalan näkökulmasta ja sitä, millä tavoin esimiehen huolehtimisvelvollisuuden rikkominen täyttää työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistön. Jokaisen vartiointialan tapaturman taustalla ei suinkaan ole osoitettavissa lainsäädännöllisiä laiminlyöntejä, jotka edellyttäisivät tutkimista ja edelleen käsittelyä oikeuden edessä. Kuitenkin ajatus siitä, että tapaturmia sattuu, mutta yksikään niistä ei olisi ollut esimiehen lakisääteisellä työsuojelutyöllä estettävissä, on niin ikään vääränlainen, jopa naiivi. Koska oikeudellinen tutkimus ja tilastointi työturvallisuusnäkökulmasta on jo todettu tasoltaan köyhäksi käsiteltävän aiheen tiimoilta, joudun käyttämään osaksi muunlaista oikeuden materiaalia lähdemateriaalinani. Siinä missä työsuojelunäkökulman huomioiminen on jäänyt yksityisellä turva-alalla taka-alalle, korvaavat alan toimijat puutetta olemalla vain hieman aktiivisempia muiden työoikeudellisten kysymysten äärellä. Näitä tapauksia hyödynnän myös tässä kirjoituksessa.

Laiminlyöntiä, ikäviä vahinkoja vai rikos?

Julkisen vallan on huolehdittava työntekijöiden suojelusta, tämä on määritelty perustuslaissamme (731/1999, PL 2:18) ja tämä on myös työlainsäädännön pohjana. Keskeisin työn turvallisuutta sääntelevä laki on työturvallisuuslaki (738/2002, TTurvL), joka on yleislaki sisältäen yleisluontoisia sääntelyjä, joita tarkennetaan alemmanasteisilla säädöksillä kuten asetuksilla ja päätöksillä. Jokaista työnantajaa koskettaa siis TTurvL:n lisäksi alakohtainen alempitasoinen normisto. Työnantajan ja työntekijän välillä on sopimussuhde, jota säätelee työlainsäädännön lisäksi muut normit. Jotta työlainsääntöä noudatetaan, eli työntekijä saa suojaa terveellisyydelleen ja turvallisuudelleen työssä, on katsottu tarpeelliseksi asettaa rangaistusuhka. Tietyt työntekijää uhkaavat teot tai käytännöt on siis kriminalisoitu ja näitä kutsutaan työrikoksiksiksi.

Rikoslain (RL, 39/1889) 47 luvussa säädetään yleisesti työrikoksista. Mainitun lain 47:1 §:ssä säädetään työturvallisuusrikoksesta. Rikossäännöstä tarkastelemalla voidaan todeta, että kriminalisoitu teko voidaan toteuttaa kahdella tavalla, joko aktiivisesti toimimalla tai laiminlyömällä. Työrikokset kuuluvat erikoisrikosten joukkoon, jossa rikoksen tekijävastuu on rajattu ja tekijänä voi olla vain sellainen henkilö, jolla on lain edellyttämä vastuuasema tai muu vastaava vastuun perustava ominaisuus. Laiminlyönnissä taas on kyse siitä, mihin henkilön odotetaan ryhtyvän. Odotukset perustuvat joko oikeussääntöihin tai tavanomaisiin odotuksiin. Jotta laiminlyönnistä voidaan rangaista, edellyttää se tekijältä kykyä ja tilaisuutta täyttää toimimisvelvollisuus. Laiminlyönnissä on siis kyse siitä, että tekijä ei ole ryhtynyt toimenpiteisiin uhkaavan oikeushyvän loukkaamisen tai vaarantamisen poistamiseksi.

Työturvallisuusrikoksessa on useimmiten kyse laiminlyönnistä. Laiminlyönnin kannalta on merkityksetöntä, mitä henkilö tekee, ennemminkin kyse on siitä mitä tämä jättää tekemättä. Jotta laiminlyönnin rankaisemisen kynnys ylittyy, katsotaan, että tekijällä on ollut kyky ja tilaisuus täyttää tälle asetettu toimimisvelvollisuus. Tiivistetysti voidaan todeta, että riippumatta siitä, onko henkilö tietoinen työturvallisuusvastuistaan, tämä voi syyllistyä työturvallisuusmääräyksen laiminlyöntiin vain jättämällä tekemättä tiettyjä toimenpiteitä. Kaikkien sattuneiden tapaturmien taustalla ei siis ole aina työturvallisuusrikos. Toisaalta työpaikan olosuhteet saattavat täyttää työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistön, vaikka mitään varsinaisesti vahingollista ei olisi tapahtunutkaan. Työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistön täyttymisen arviointi kuitenkin tulee esille valitettavan usein vasta silloin, kun vahinko on tapahtunut.

Yksityisen turvallisuusalan huolehtimisvelvollisuus 

Kaikki kulminoituu riskien arviointiin

Lain mukaan työnantajalla on yleinen huolehtimisvelvollisuus. Sen mukaan työnantajan on tarpeellisilla toimenpiteillä velvollinen huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä. Täten työnantajan on otettava huomioon työhön, työolosuhteisiin ja muuhun työympäristöön samoin kuin työntekijän henkilökohtaisiin edellytyksiin liittyvät seikat. (TTurvL 8.1) Huolehtimisvelvollisuudesta on ensinnäkin mainittava se seikka, että työturvallisuusrikostapauksissa se perustuu asemaan, joka tunnusmerkistössä rajattu työnantajaan

tai tämän edustajaan (RL 47:1.1). Käytännössä tämä tarkoittaa kaikkia esimiestasolla toimivia henkilöitä lähiesimiehistä ylempiin esimiehiin. Toisekseen huolehtimisvelvollisuudessa on työturvallisuuden näkökulmasta katsoen kyse suojeluvastuusta, joka tarkoittaa kaikkien niiden riskien torjumista, jotka uhkaavat suojeltavaa tahoa, eli työntekijää. Työnantajan vastuulla on laaja huolehtimisvelvollisuus, jolla mahdollistetaan työn turvallinen suorittaminen. Huolehtimisvelvollisuus tarkoittaa myös siis sitä, että työ ei aiheuta vaaraa tai haittaa työntekijän turvallisuudelle. Työntekijällä on oikeus saada riittävät tiedot työpaikalla olevista haitta- ja vaaratekijöistä sekä perehdytyksen turvalliseen työskentelyyn. Työn niin edellyttäessä työntekijälle on tarjottava työvälineet ja suojaimet työn suorittamiseksi turvallisesti. (TTurvL 8, 10, 14 ja 15 §) Jotta työn riskit voidaan siis perehdyttää ja asianmukaiset suojavarusteet varata työntekijöille, vaarat on arvioitava huolella.

Huolehtimisvelvollisuutta koskeva säännös on varsin monipolvinen ja sen soveltamisala on laaja-alainen, joten säännös saa konkreettisen sisältönsä muusta lainsäädännöstä. Huolehtimisvelvoitteen sisältö muodostuu täten erilaiseksi eri aloilla ja työtehtävissä. Huolehtimisvelvoitteen piirissä työnantajan tulee huomioida esimerkiksi työn fyysinen ja henkinen kuormittavuus, koneiden turvallinen käyttö, turvallinen työympäristö, epäasiallinen kohtelu, työntekijän ammattitaito ja terveydentila. Huolehtimisvelvoitteen täyttämistä ei siis ole laissa yksiselitteisesti määritelty, vaan se arvioidaan tapauskohtaisesti. Käytännössä ei kuitenkaan edellytetä eikä voida edellyttää työnantajalta, että tämä aukottomasti ja täydellisesti poistaa kaikki mahdolliset haitat ja vaarat. Työ on pystyttävä tekemään riskeistä huolimatta ja aina on riskejä, joita ei voida kaikista varotoimenpiteistä huolimatta poistaa. Tunnistamatonta vaaraa vastaan on vaikea siis varautua. Huolimattomasti tehty riskien arviointi ei käy sekään oikeudessa puolustukseksi. Mutta kohtuuttomuuksia työnantajalta ei vaadita.

Yksityisellä turva-alalla työtä tehdään usein yhteisellä työpaikalla, joka tarkoittaa sitä, että työpaikalla toimii enemmän kuin yhden työnantajan työntekijöitä (TTurvL 49 §). Yhteisen työpaikan kriteerinä voidaan pitää sitä, että työ voi vaikuttaa toisen työntekijän turvallisuuteen tai terveyteen. Esimerkiksi liikekeskukset, oppilaitokset, teollisuustyöpaikat ja rakennusala täyttävät usein kaikki yhteisen työpaikan kriteerit, tällöin myös eri työnantajien on tiedotettava toisilleen oman toiminnan haitta- ja vaaratekijöistä sekä toimenpiteistä niiden poistamiseksi. Yksityisellä turva-alalla tehdään niin ikään usein töitä yksin. Muun muassa piirivartiointi suoritetaan yksin, johon kuuluu kohdeyritysten kiertämistä sisällä ja ulkona sovituin väliajoin.  Liikkumisvaarat, sähköturvallisuus, fysikaaliset ja kemialliset vaarat sekä koneturvallisuus ovat kaikki sellaisia, jotka tulee huomioida toimintaohjeistuksen sisällössä. Nähdäkseni TTurvL 8 § ja toimintaohjeistukseen liittyvät säännökset (Laki yksityisistä turvallisuuspalveluista 1085/2015, LYTP 82 §) siis täydentävät toisiaan. Liian laveaa tulkintaa on silti vältettävä. Esimerkiksi TTurvL 14 §:n perehdytysvaatimuksia toimintaohjeiden tiedoksianto sellaisenaan ei täytä, olivat toimintaohjeet kuinka kattavat hyvänsä.

Toimintaohjeet ja työnantajan huolehtimisvelvollisuus

Yksityisellä turva-alalla on säännös toimintaohjeista LYTP 82 §:ssä, joka täyttää työturvallisuusmääräyksen kaikki kriteerit. Kyseisen säännöksen mukaan “Vartioimisliikkeellä on oltava sellaiset yleiset kirjalliset ohjeet, joiden avulla vartija ja järjestyksenvalvoja kykenevät suorittamaan vartioimistehtävänsä oikein ja turvallisesti (toimintaohjeet). Jos olot vartioimisalueella tai vartioimiskohteessa sitä edellyttävät, vartioimisliikkeellä tulee olla lisäksi erilliset vartioimisalue- tai vartioimiskohdekohtaiset toimintaohjeet.” Säännöksen mukaan toimintaohjeet tulee olla nähtävillä ja myös tarvittaessa saatavilla vartioimisalueella ja vartioimiskohteessa (LYTP 82 §). Käytännössä säännöksen toteutuminen tarkoittaa siis sitä, että esimerkiksi piirivartiointia suorittavalla henkilöllä on tarpeen mukaan oltava mahdollisuus perehtyä kunkin kohteen toimintaohjeisiin joko kohteessa itsessään tai esimerkiksi päätoimipaikassaan.

Yksityisen turva-alan toimintaohjeita koskettava 82 § voidaan lukea abstraktien työturvallisuusmääräysten sarjaan, jossa varsinaisesti ei anneta määreitä esimerkiksi siihen, miten pitkä ohjeistuksen pitää esimerkiksi olla ja mitä sen tulee sisältää. Toimintaohjeiden sisältö muodostuu näin ollen työpaikka- ja asiakaskohtaisten riskien arvioinnin kautta. Työturvallisuuden kytkeminen toimintaohjeiden sisältöön ilmenee myös lainvalmisteluasiakirjoista, mutta esitöissä ei oteta kantaa tarkemmin siihen, mitä työturvallisuuteen liittyviä kysymyksiä toimintaohjeissa olisi käsiteltävä. Esitöissä mainitaan vain, että vartiointityöhön tulisi laatia yleiset kirjalliset toimintaohjeet, joiden avulla vartija tai järjestyksenvalvoja kykenee suorittamaan tehtävänsä oikein. Lisäksi todetaan, että erilliset vartioimis- tai toimialuekohtaiset toimintaohjeet olisi oltava olosuhteiden sitä erityisesti edellyttäessä. Esitöissä viitataan esimerkkinä kohteessa säilytettäviin vaarallisiin aineisiin liittyviin erityisriskeihin.

Mielestäni kohdekohtaisen toimintaohjeistuksen rajaaminen pelkästään erityisriskeihin ei kuitenkaan ole perusteltua, ei varsinkaan mikäli uskotaan tilastoihin. Kuten alussa totesin, iso osa yksityisellä turva-alalla sattuvista tapaturmista liittyvät nimenomaan hyvin tavanomaisiin tapahtumiin, kuten kaatumisiin, liukastumisiin ja kompastumisiin. Yli 700 kirjattua tapaturmatapausta vuosittain ja 40-50 tapaturmataajuuslukema viittaavat tinkimättömästi siihen, että yksityisellä turva-alalla ei tehdä työtä täysin turvallisesti ja vahingoittumatta. Suhteellisen korkea tapaturmataajuuslukema tuskin on seurausta yksinomaan liian yleisellä tasolla laadituissa toimintaohjeissa ja kohdekohtaisten toimintaohjeistuksien niukkuudessa. Tapaturmataajuuslukema viittaa kuitenkin vahvasti siihen, että työturvallisuuden käytännön toteutuminen ei täysin vastaa työturvallisuuslain henkeä, joka on voimakkaasti etupainotteinen, eli pyrkii estämään tapaturmia ennen kuin ne sattuvat. Säännöstä toimintaohjeista olisi näin ollen perusteltua tulkita laveammin, jotta vaihtelevien työympäristöjen riskit tulisivat kattavammin huomioitua myös toimintaohjeistuksessa. Mielestäni on kuitenkin huomioitava se seikka, että oli säännös toimintaohjeista kuinka kattava hyvänsä, se ei korvaa tai kumoa työnantajan velvollisuutta laatia riskien arviointi (TTurvL 10 §), velvollisuutta antaa työntekijöille riittävää perehdytys (TTurvL 14 §) tai velvollisuutta jättää huomioimatta yhteisen työpaikan säännöksiä (TTurvL 6 luku). Sitä vastoin mielestäni toimintaohjeiden laatimisen kokonaan tai osittainen laiminlyöminen täyttää työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistön.

Väkivallan uhka ja työnantajan huolehtimisvelvollisuus

Työpaikkaväkivalta tarkoittaa fyysistä väkivaltaa tai sen uhan kohteeksi joutumista työtehtävien hoitamisen aikana. Fyysisen kontaktin, kuten lyömisen, potkimisen ja puremisen lisäksi väkivalta voi olla myös esimerkiksi sanallista uhkailua. Väkivallan uhkaa lisäävät tietyt työn piirteet. Tällaisia ovat mm. työskentely ilta- ja yöaikaan, päihtyneiden ja väkivaltaisten asiakkaiden kohtaaminen ja esimerkiksi omaisuuden ja lääkkeiden käsittely. Turvallisuustoimialalla on tilastollisesti keksimääräistä suurempi väkivallan uhka.

Laki edellyttää työnantajaa varautumaan väkivallan ilmenemiseen työtehtävissä. Tällaisia säännöksiä löytyy TTurvL:sta mm. työnantajan yleistä huolehtimisvelvollisuutta koskettavasta 8 §:stä ja erityisesti 27 §:stä, joka säätelee varautumista väkivallan uhkaan työssä. Väkivallan ilmenemiseen liittyvät kiinteästi myös TTurvL 10-15 §:t koskettaen työn vaarojen arviointia ja selvittämistä, perehdyttämistä, työympäristön suunnittelua sekä työvälineitä.

Henkilökohtaista koskemattomuutta arvioitaessa yksityisen turva-alan työtehtävissä tulee huomioida työn luonne. Väkivallan uhasta säädetään TTurvL 27 §:ssä siten, että työssä, johon liittyy ilmeinen väkivallan uhka, tulisi työolosuhteet mahdollisuuksien mukaan järjestettävä niin, että väkivaltatilanteet olisivat mahdollisuuksien mukaan ennakolta estettävissä. Työpaikalla on näin ollen oltava esimerkiksi asianmukaiset turvallisuusjärjestelyt tai –laitteet sekä mahdollisuus hälyttää apua. Vartijan työtehtävän hoitamiseen liittyy siis mm. väkivaltaisten henkilöiden kohtaamistilanteita. Se, että vartijan tulee olla tietoinen ja varautunut siihen, että uhkaavia tilanteita saattaa työssä ilmetä, ja jossa tämä joutuu kokemaan väkivaltaista vastustamista, ei poista työnantajan vastuuta huolehtia työntekijöiden turvallisuudesta laissa edellytetyllä tavalla. Käsitykseni mukaan vartijan väkivaltaista työn luonnetta kompensoidaan lainsäädännöllisin keinoin antamalla vartijalle kuitenkin tiettyjä laajempia oikeuksia, kuin mitä muilla siviilihenkilöillä esimerkiksi on.

Esimerkiksi voimankäyttövälineiden kantaminen on perusteltua mm. työturvallisuusnäkökohtiin vedoten. Voimankäyttövälineitä ovat ampuma-ase, kaasusumutin, käsiraudat, enintään 70 senttimetriä pitkä patukka ja teleskooppipatukka (LYTP 18 §). Vartija ei kuitenkaan saa tarpeettomasti kantaa voimankäyttövälineitä (LYTP 18.2). Voimankäyttövälineiden kantamisesta ja kantamistavasta on säädetty niin ikään LYTP 18 §:ssä. Huomioitavaa on, että väliaikaisella vartijalla ei kuitenkaan ole valtuuksia kantaa voimankäyttövälineitä (LYTP 18.2 §). Tähän nojaten väliaikainen vartija saa ainakaan työturvallisuusnäkökulmasta tehdä täysin vastaavia tehtäviä, kuin mitä voimankäyttökoulutuksen läpikäynyt vartija tekee.

Säännökset eivät kuitenkaan ota kantaa siihen, millä edellytyksillä ja missä tilanteissa mikäkin voimankäyttöväline on paikallaan. Vakiintuneen tulkinnan mukaan noudatetaan sitä, mitä on säädetty ampuma-aseen käytöstä. Lain mukaan ampuma-aseen ja kaasusumuttimen kantamisesta päättää vastaava hoitaja toimeksiannoittain (LYTP 76 §). Työturvallisuuden vastuiden näkökulmasta vastaava hoitaja on siis taho, joka päättää voimankäyttövälineiden kantamisesta ja on valvontavastuussa tuon päätöksen käytännössä noudattamista. Vastaava hoitaja on osavastuussa oleva taho myös tilanteessa, jossa riskien arviointi on laiminlyöty ja työtehtävien kannalta tarpeellisten voimakäyttövälineiden tarpeellisuuden arviointi on laiminlyöty. Nähdäkseni päätös käytettävistä voimankäyttövälineistä tulisi siis perustaa kohdekohtaiseen riskien arviointiin. Työturvallisuuden ei pitäisi vaarantua siksi, että asianmukaisia voimankäyttövälineitä ei saa kantaa. Työnantajan huolehtimisvelvoitteen kannalta korostuu tällöin myös valvontavelvollisuus (TTurvL 8.4). Työnantaja tai tämän edustaja, esimerkiksi vastaava hoitaja, on vastuussa siitä, että työntekijät kantavat sovittuja voimankäyttövälineitä. Valvontavastuuseen kuuluu niin ikään puuttumisvelvollisuus, mikäli tarvittavien voimankäyttövälineiden kantamista laiminlyödään. Puuttumattomuus laiminlyötyihin velvollisuuksiin voidaan oikeudellisesti tulkita joko valvontavelvollisuuden laiminlyömisenä tai toisaalta laiminlyönnin hyväksymisenä. Voimankäyttövälineiden tarpeellisuus tulee arvioida siis tilanne- ja tehtäväkohtaisesti, eikä esimerkiksi taloudellisia tarkoitusperiä tavoitellen.

Siinä missä poliisit toimivat aina partioittain, yksityisellä turva-alalla toimiva vartija joutuu usein hoitamaan esimerkiksi henkilön poistamisen itsenäisesti ilman taustatukea. Jos vartijalta voidaankin odottaa korkeampaa henkistä valmiutta kohdata väkivaltaa sen eri muodoissaan, ei sietämisvelvollisuuden taso voi kuitenkaan olla rajaton. Se, että tekee työkseen vaarallista työtä, ei voida pitää perusteena sille, että oikeudet ovat alhaisemmat kuin esimerkiksi toimistotyössä.

Tapauksessa VakO 5715:2013 oli kyse siitä, oliko poliisi virkatehtäviään hoitaessaan joutunut rikosvahinkolain (1204/2005) 9 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetun henkirikoksen yrityksen kohteeksi ja näin ollen oikeutettu korvaukseen kärsimyksestä. Poliisiksi opiskeleva henkilö A oli työharjoittelujaksossaan joutunut kahden tunnin stressitilanteeseen, jossa asuntoon menon yhteydessä asunnosta oli ammuttu useita laukauksia poliiseja kohti.  Poliisit olivat perääntyneet asunnon ovelta ylemmän kerroksen tasanteelle, jolloin heitä kohti oli vielä uudelleenkin ammuttu. Lopulta A oli vapautettu tilanteesta. Valtiokonttorin perustelujen mukaan poliisilla on oltava suurempi kynnys kestää henkistä kärsimystä ammattinsa huomioon ottaen ja koska A ei ollut fyysisesti varsinaisesti loukkaantunut tapauksesta johtuen, oikeutta korvaukseen ei ollut. Vakuutusoikeus kuitenkin toteaa, että A:n asema virkatehtävää hoitavana poliisina ei ollut sellainen seikka, joka estäisi rikoksen uhriksi joutumisen. Oikeus vahingonkorvaukseen siis on, mutta ammatin luonne voidaan huomioida vasta kärsimyskorvauksen määrää harkitessa.

Edellä esitetyssä tapauksessa asianomistajana oli virkamies, mutta tulkinta on mielestäni perusteltua laajentaa koskettamaan myös yksityisellä turva-alalla työskenteleviä henkilöitä. Vakuutusoikeuden perustelut ovat linjassa perusoikeuksien kanssa, toisin kuin Valtiokonttorin päätös evätä korvaus, oli se sitten kuinka suuri tahansa, pelkästään ammatinvalintaperusteeseen nojaten. Samalla logiikalla jokainen työkseen väkivaltaa kohtaava (virka)henkilö voi joutua rikoksen kohteeksi ja olla saamatta korvauksia kärsimyksistään. Sen lisäksi, että ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä ja ketään ei saa asettaa eri asemaan (PL 2:6.1 ja 2), jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen (PL 2:7). Se, että poliisi tai vartija ammattinsa vuoksi ei voisi joutua rikoksen kohteeksi, riitelee perusoikeuksien kanssa. Ei voi olla niin, että yksilöiden perusoikeuksien turvaaja, oli taho sitten julkinen tai yksityinen, luopuu tehtäviensä mukana omista oikeuksistaan.

Valtiokonttorin tulkinta tilanteesta on oikeudellisessa mielessä varsin kummallinen, mutta valitettavan yleinen. Ilmiö toistuu myös siinä, että väkivallan oletetaan kuuluvan tiettyihin työtehtäviin ja se hyväksytään. Työturvallisuuslain perusteella työnantajan yleisen huolehtimisvelvollisuuden piiriin kuitenkin kuuluu huomioida työntekijöiden turvallisuudesta ja terveellisyydestä työssä (TTurvL 8§). Yksityisen turva-alan työn väkivaltainen luonne tulee huomioida työnantajan huolehtimisvelvoitteen sisällön hahmottamisessa. Nähdäkseni toisaalta tietoisuus väkivallan jatkuvasta läsnäolosta tai mahdollisuudesta nostaa työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistökynnystä hieman. Yksityisellä turva-alalla toimiva vartija saa sisäministeriön antaman asetuksen vartioimisliikkeen vastaavan hoitajan ja vartijan koulutuksesta (878/2016) 2 §:n mukaan työtehtäviinsä yhteensä vähintään 120 tunnin koulutuksen, joka sisältää voimankäyttö- ja vaarallisen henkilön kohtaamisharjoituksia. Lain mukaan vartijoilla on myös oikeus käyttää voimankäyttövälineitä käytyään asianmukaiset koulutukset (LYTP 18 §). Näiden tietojen valossa ei kuitenkaan voida tulkita niin laveasti, että alan koulutuksen perusteella vartijoilla ei olisi oikeuksia lainkaan. Vielä erikoisempi tulkinta on se, että edellytetään fyysistä vahingoittumista oikeuksien saamiseksi.

Tapauksessa VakO 9275:2002 vartija A joutui C-hepatiittiä kantavan henkilön pahoinpitelemäksi niin, että tartuntavaara oli olemassa. Tapauksessa Valtiokonttori katsoi, että ei pystytty osoittamaan yhteyttä henkistä kärsimystä, joka mahdollistaisi korvaukseen kivusta ja särystä, siitäkin huolimatta, että A joutui lääkärin määräämänä seurantaan ja A pelkäsi tartuttaneen taudin raskaana olevaan vaimoonsa. Vakuutusoikeuden tulkinnan mukaan tartuntavaara oli olemassa, joten perusteet korvaukseen kivusta ja särystä olivat.

Lopuksi

On harmillista, että yksityisen turvallisuusalan lainsäädännön esitöissä ei juurikaan ole otettu kantaa työturvallisuusasioihin. Aiheen käsittelemättä jättäminen ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö yksityisellä turva-alalla toimivat työnantajat ja heidän edustajansa olisi samanlaisessa suojeluvastuussa työntekijöistään kuin muidenkin alojen vastaavat tahot. TTurvL 8 §:n edellyttämä huolehtimisvelvollisuus ilmenee erityisesti riskien arviointina, joka toimii kivijalkana muulle esimiestyölle. Jotta esimies voi täyttää muut velvollisuutensa asianmukaisesti, esimerkiksi valvontavelvollisuutensa (TTurvL 8.4) ja riittävän perehdytyksen antamisen (TTurvL 14 §), riskit tulee arvioida huolella.

Vartijan oikeuksiin ja velvollisuuksiin perehdyttäessä voi havaita, että alalla vallan ja vastuun välissä vallitsee hutera tasapaino. Henkilökunnan työturvallisuudesta vastaa aina viimekädessä työnantaja. Yksityisellä turva-alalla väkivallan kohtaaminen kuuluu työhön, ja tämä on myös huomioitu mm. alan koulutuksessa sekä vartijan toimivaltuusrajojen laajentamisessa. Koulutuksen saamisen edellytyksenä ei kuitenkaan voida olettaa henkilön luopuvan perusoikeuksistaan.

Työturvallisuuslaki on suhteellisen yksiselitteinen mitä tulee esimiehen vastuuasemaan, riippumatta siitä, millä alalla toimitaan. Esimiehen vastuuta ei voi yksityisellä turva-alallakaan siirtää työntekijöiden harteille. Jokaisella alalla on omat erityispiirteensä. Yksityisellä turva-alalla yhtenä erityispiirteenä on väkivallan mahdollisuus ja läsnäolo, joka tulisi huomioida jokaisessa vartijan työtehtävässä. Vaaratilanteita ja eri kohteita varten laadittavat kirjalliset toimintaohjeet täydentävät hälytyslaitteita ja -järjestelmiä sekä voimankäyttövälineitä, joita vartijalla on käytössään. Riittävä perehdyttäminen työtehtäviin sekä työn valvominen ovat niin ikään yksityistä turva-alaa koskettavia säännöksiä. Työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistö täyttyy edellä mainittujen säännösten laiminlyömisen johdosta.

 

Lähteet

Alvesalo, Anne: Työn turvattomuus rikoksena. Teoksessa Työ ja ihminen. Työturvallisuus ja tapaturmat – teemanumero. 4/2007. Työterveyslaitoksen aikakausikirja 21. Vuosikerta.

Kerttula, Timo – Huttunen, Matti – Ojala, Jussi: Vartijan ja järjestyksenvalvojan oikeusasema. Helsinki 2008.

Nuutila, Ari-Matti: Rikosoikeudellinen huolimattomuus. Jyväskylä 1996.

Nuutila, Ari-Matti: Rikoslain yleinen osa. Jyväskylä 1997. Lakimiesliiton kustannus.

Paasonen , Jyri: Vartijan korttikoulutukset. Vartijan työn perusteet. Vartijan peruskurssi. Tallinna 2009

Selin, Risto & Leino, Tuula: Väkivaltatilanteet ja niistä selviytyminen yksityisen sektorin vartijoiden työssä: Loppuraportti. Helsinki 2005.

Siiki, Pertti: Uusi työsuojelun yhteistoiminta ja työturvallisuus. Helsinki 2006.

Tammi, Matti: Vartioimistyön työsuojelu. Muutoksia 1995-2006 – turvallisuusanalyysi asiakkaiden kohtaamiseen. 2006.

HE 239/2009 vp.: Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi järjestyslain 22 §:n, järjestyksenvalvojista annetun lain ja yksityisistä turvallisuuspalveluista annetun lain muuttamisesta

HE 22/2014 vp.: Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi yksityisistä turvallisuuspalveluista sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi

HE 59/2002 vp., Hallituksen esitys eduskunnalle työturvallisuuslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi

Työsuojeluvalvonnan ohjeita 2/2015: Fyysisen väkivallan ja sen uhan valvonta. Sosiaali- ja terveysministeriö. Tampere 2015.

 

Sisäministeriö 2016: Yksityistä turvallisuusalaa koskevan lainsäädännön kokonaisuudistus. 30.5.2016. http://www.intermin.fi/fi/lainvalmistelu/yksityinen_turvallisuusala

Sysi-aho, Janne: Tilastoanalyysi työtapaturmista ja ammattitaudeista. Yksityiset palvelualat. Työturvallisuuskeskus 2013. 30.5.2016.  http://www.tyoturva.fi/files/3103/Tilastoanalyysi_yksityiset_palvelualat_08052013.pdf

Tilastokeskus 2016: Käsitteet ja määritelmät: Tapaturmataajuus. 1.8.2016. http://www.stat.fi/meta/kas/tapaturmataajuu.html

Työterveyslaitos. Työturvallisuus ja riskien hallinta. Työväkivalta 2015. 30.5.2016. http://www.ttl.fi/fi/tyoturvallisuus_ja_riskien_hallinta/tyovakivalta/Sivut/default.aspx

Työturvallisuuskeskus 2016. Teollisuuden työtapaturmatilastoja. 1.8.2016. http://ttk.fi/etusivu_(vanha)/toimialat/teollisuus/tyotapaturmatilastoja

Vakuutusoikeus

VakO 5.5.2004/9275:2002

VakO 18.12.2014/5715:2013